Tässä blogi osiossa kerron omista kokemuksistani, elämästä, hoitokokemuksistani, ihmisyydestä, kaikesta, mikä minua pohdituttaa ja herättää ajatuksia. Otsikoin aina kirjoitukseni, eli jos haluat lukea tietystä aiheesta, voit aina etsiä päivämäärän jälkeisistä otsikoista. Kirjoittaminen on ollut minulle aina luontainen tapa ilmaista itseäni ja ajatuksiani. Jo ala-asteella kirjoitin monen sivun aineita ja luin myös paljon, siksi tekstiä tuntui aina tulevan runsaasti. Aika ajoin olen kirjoitellut päiväkirjaa ja nuorempana kirjoitin myös runoja. Nyt huomaan, että on taas sellainen hetki elämässä, että on aikaa kirjoittamiselle ja se tuntuu juuri oikealta. Siksi perustin tämän Blogi palstan. Kiitos kun luet!

27.2.2023
Irti uskomuksista, elämä kantaa, kun vain uskallamme hypätä
Viikonloppuna aloin miettiä, miksi me ihmiset monesti turvaudumme siihen tuttuun ja turvalliseen ajattelutapaan ja monesti kavahdamme erilaisuutta. Onko se pelkoa vai olemmeko vain niin tottuneet tiettyyn ajattelutapaan?
Monesti rakennamme itsellemme suuret laatikon seinät, niin että tunnemme olomme mahdollisimman turvalliseksi, mutta monesti seinät estävät meitä näkemästä kokonaisuuksia. Liian usein maalaamme uhkakuvia, mitä voikaan tapahtua, jos uskallamme astua laatikon seinien ulkopuolelle, mikä kaikki voikaan mennä pieleen, mitä sitten jos??
Tällaiset uskomukset ja rajoitukset kasvattavat seiniä niin korkeiksi, että emme enää uskalla elää.
Kerron taas esimerkin omasta elämästäni. Kun olimme mieheni kanssa nuoria, lähdimme Saksaan. Minun oli tarkoitus aloittaa sairaanhoitajan työ ja mieheni oli aluksi siis ilman töitä. Lähdimme, rohkeasti matkaan, eikä mikään ollut täysin varmaa. Meillä oli vuokra-auto ja koko omaisuutemme matkalaukuissa ja mukana koiramme Stella.
Olimme varmasti monen mielestä aivan hulluja, uhkarohkeita, mutta meillä oli valtava usko ja luottamus elämään ja olihan meillä toisemme.
Ensimmäinen merkki siitä, että elämä kyllä kantaa, oli se kun Munchenissä ajoimme hotellille, löytääksemme yösijan ja hotellin respassa oli töissä Milla, siis suomalainen työntekijä. Hän oli meille kuin pelastava enkeli. Hän järjesti hotellihuoneen ja auttoi monessa asiassa meitä alkuun.
Minä pääsin Munchenin kaupunginsairaalaan neurologian osastolle ja mieheni sai opiskelupaikan panimokoulusta. Löysimme kivan vuokra-asunnon ja kaikki asiat järjestyivät aikanaan.

Nämä kokemukset ovat opettaneet luottamusta elämään. Joskus pitää uskaltaa hypätä ja antaa siipien kantaa. Tätä periaatetta olen yrittänyt opettaa omille lapsilleni. Elämä menee hukkaan, jos rakennamme liian korkeat muurit itsellemme.
Tällaiset heittäytymiset ravisuttavat myös uskomuksiamme. Meidän on käännettävä ajattelumme uudelle taajuudelle, meidän on mietittävä vaihtoehtoja ja avarrettava näkemyksiämme.
Tottakai lapsiperhearjessa tutut rutiinit ja arjen kuviot ovat tärkeitä ja luovat turvaa. Iän myötä turvallisuus ja rauhallinen arki ovat kultaakin kalliimpia. Mutta kyllä minussa edelleen asuu pieni seikkailija, joka janoaa elämyksiä ja kauniita maisemia. Elämässä on hyvä silloin tällöin tehdä asioita vähän eri tavalla, käydä vieraissa paikoissa ja uskaltaa heittäytyä tuntemattomille teille. Silloin arkikin tuntuu taas paljon arvokkaammalta;)

2.2.2023
Luontoyhteys

Luonto on meille hyvin armollinen paikka pysähtyä, toisaalta se voi olla myös armoton ja yllättävä. Luonnossa liikkuminen on minulle tosi tärkeä elämäntapa, ollut jo kauan, oikeastaan niin kauan kun hankimme ensimmäisen koiramme vuonna 1995.
Olen Turun lähiöissä kasvanut, kerrostalossa, betoniseinien ympäröimänä. Lapsena lähimetsä pelotti. Joku kertoi, että siellä jengiläiset pitivät kivisotaa. Se sai pienen mielikuvituksen laukkaamaan. Isovanhemmatkin asuivat kerrostalossa, mutta siinä lähellä oli onneksi Vartiovuoren puisto suurine vaahterapuineen ja Kupittaan puisto, jossa riitti vihreää nurmikentää. Mutta vasta kun nuorenaparina hankimme sen ensimmäisen koiran, Stellan, aloin liikkua metsäpoluilla ja kalliolla säännöllisesti. Siitä tuli elämäntapa. Samoihin aikoihin kokeilin ekaa kertaa avantouintia ja se tuntui juuri omalta. Siitäkin tuli elämäntapa. Avantouinti oli kyllä välillä pitkällä tauollakin, mutta koiralenkit ovat olleet arkipäivää.
Tällä hetkellä asumme rivitalossa Lahdessa ja metsäpolut lähtevät n. 100 metrin päästä ja metsää riittää kilometrikaupalla, metsää, jossa naava koristaa puita, sammaleet tuoksuvat kesällä ja mustikat värittävät maastoa heinä-elokuussa. Olen onnekas. Luonto aukeaa melkein takapihalta ja järvellekään ei ole kuin muutama sata metriä matkaa:)
Luontoyhteys on jotain, mitä ei tule ajatelleeksi, kun se on niin tiiviisti omaa arkea. Mutta, jos se yhtäkkiä otettaisiinkin pois, minut heitettäisiin betonikylään, ilman vehreyttä, ilman puita tai vesistöjä, voisin varmasti huonosti.
Metsä antaa tilaa omille ajatuksille, puut ovat kuin ystäviä, ne eivät tuomitse, eivät odota mitään. Luonto on armollinen, vaikkakin myös joskus armoton. Tuulen voiman voi todellakin kuulla puiden latvoissa tai järven aallokossa. Olen joskus juossut metsäpolkua kotia kohti, kun tumma ukkospilvi on lähestynyt ja peittänyt taivaan. Silloin on parempi etsiytyä suojaan. Luonto on voimakas ja se osoittaa meille pienuutemme.
Olemme perheen kanssa olleet myös karavaanareita jo melkein 20 vuotta. Se on hieno tapa liikkua ja nähdä uusia paikkoja. Kun auton parkkeeraa järven tai meren rantaan ja leiri on saatu pystyttettyä, ei ole kiire mihinkään. Kun istuu auton edessä, aurinko laskee, värittää taivaanrantaa ja värjää veden ja koko maailman tuhansilla erilaisilla väreillä ja vivahteilla, silloin maailma pysähtyy, eikä voi kuin ihailla maailman ja luonnon kauneutta. Tällaisina hetkinä tuntee käsittämätöntä yhteyttä luontoon. Me olemme osa luontoa ja luonto on meissä.
Luontoyhteys on ihmiselle elintärkeä. Jos sitä ei ole, niin jotain oleellista puutuu. Voisiko luontoyhteyden luomisella olla ihmisten henkiseen pahoinvointiin yksi parannuskeino? Uskoisin, että kyllä.



1.2.23
Vyöhyketerapia ja lapsettomuus

Olen tehnyt myös paljon töitä omien uskomusteni poistamiseksi ja oppinut pikkuhiljaa kuuntelemaan omaa intuitiota ja omaa kehoani.
Haluan nyt kertoa omasta elämästäni esimerkin, miten löysin vyöhyketerapian ja miten sen vaikutus mullisti minun elämäni.
Muistan miten kaksosten syntymän jälkeen kävin gynekologilla, joka totesi, " Sinulla on PCO- syndrooma, et voi koskaan saada lasta luonnollisin keinoin."
Kaksoset saivat alkunsa lapsettomuushoitojen jälkeen, he olivat jo ihana ihme meille. Mutta n. 5 vuotta heidän syntymän jälkeen vuonna 2007 aloin haaveilla vielä siitä yhdestä.. Gynekologin sanat kaikuivat korvissani, mutta tunne siitä, että raskaaksi tuleminen voisi olla mahdollista, oli todella voimakas. Kesän alussa otin pois kierukan, kuukautisia odottelin, syksy saapui. Aloin lukea omatoimisesti vyöhyketerapiaa ja aloin hoitaa itseäni jalkateristä. Löysin lantion, kohdun ja munasarjojen heijasteen. Ne olivat arat. Hieroin pään heijasteita ,mm aivolisäkkeen heijastetta. Tein hoitoa viikoittain.
Joulukuussa koin yhdet runsaat kuukautiset.
Vaihdoin syksyn aikana myös työpaikkaa, mutta tein vielä stressaavaa kolmivuorotyötä.
Sain vuoden lopussa tietää pääseväni vuoden alussa terveysasemalle päivätöihin. Tämä tuntui tietenkin huojentavalta. Kaikella on tarkoituksensa.
Olimme kaksosten kanssa viikon reissussa Kanarialla heti vuoden alussa ja sen jälkeen aloitin työni terveysasemilla. Vuosi oli siis 2008.
Mielialani ailahtelivat, ja mieheni mietti, että nyt ei ole kaikki ok..
Tein raskaustestin, se näytti kahta viivaa, tein toisen, en ollut uskoa silmiäni😅
Kävin vielä virtsakokeessa, jolla halusin varmistaa asian..
Olin raskaana, ilman mitään hoitoja, paitsi ehkä vyöhyketerapian auttamana.
Jos olisin uskonut gynekologin sanoja, niin epäsäännöllisillä kuukautisilla, emme olisi edes yrittäneet. Mutta en halunnut uskoa gynekologin ehdottomia sanoja.
Ja niin Oliveri sai alkunsa.
Tällä tarinalla haluan luoda toivoa, lapsettomuuteen voi löytyä apua vyöhyketerapiasta, monenlaisista hoidoista, eikä toivoaan kannata menettää.
Minusta terveydenhuollon ammattilaisilla, lääkäreillä, luontaishoitajilla, meillä kaikilla, jotka teemme työtä ihmisten terveyden tai sairauksien parissa, on suuri vastuu, miten me kerromme asiat, miten ehdottomia ovat omat näkemyksemme.
Ihminen on mysteeri, edelleen jopa tieteelle ja ihmeitä tapahtuu.